Mainos: kaksi syksyistä tanssitapahtumaa

Nordic Feis tulee taas! Irlantilaisen tanssin pohjoismaiset kisat pidetään tänä vuonna Norjassa 23.-25.10.2009.

Jussi Lindroos palaa Metropolitan moodsin kanssa lavalle. Esitykset Helsingissä ja Turussa loka-marraskuussa.

Juhannustaika

Unohdin aivan tyystin tehdä juhannustaikoja! Sen sijaan, että olisin kerännyt kukkia tyynyni alle, kuvasin tänäisellä fillarireissullani sen seitsemän kukkaa. Ehkäpä modernisoin vanhan taian ja nukun ensi yön läppäri tyynyni alla. Ehhh.

Raisionjoen laakso Ihalan perukoilla.

Niittyleinikki

Puna-apila. Puna-apilalla on hoidettu mm. skorpioninpistoksia, käärmeenpuremia, vatsavaivoja, hinkuyskää, jännitystiloja, ihotauteja, peräpukamia ja syöpää.

Siankärsämö. Kuivatuista kukinnoista tehdyllä teellä tai niiden maustamalla viinalla on hoidettu mm. kuumetta, särkyjä, vatsavaivoja, vilustumisia ja synnytyksiä. Siankärsämö tekee tyhjäksi pahat taiat ja takaa hääkukkana ainakin seitsemän vuotta kestävän rakkauden.

Puhalluskukkia. Muistuttavat minua aina Joni Skiftesvikin novellin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja pohjalta tehdystä samannimisestä lyhytelokuvasta (kuva). Todella kaunis, surullinen ja ennen kaikkea koskettava lyhäri.

Tätä sinistä kukkaa en tunnistanut, vaikka parikin kasvistoa läpi pläräsin. Lieneekö tämä jokin vieraslaji, niityille levinnyt?

(Lainaukset WSOY:n Kotimaan luonto-oppaasta vuodelta 2003)

Määrämuoto

Kas, valokuvatorstai heitti taas haastesanan.

Määrämuoto, minulle se on jotain pyöreää ja säntillistä, rajattua ja sulkeutuvaa.

Kuvassa kohtaa kaksi toisilleen vastakkaista muotoa: sangen määrämuotoinen Bengtskärin majakan ikkuna ja sen takaa avautuva loputon meri, tuuli ja maailma.

Taiteen markkinat

Kävin lauantaina galleria Nefretissä järjestetyssä Taiteen kurssi -tapahtumassa. Tapahtuman ideana oli tarkastella taiteen arvottamista niin taiteen merkitysten perustalta kuin taiteen kaupallisuuden näkökulmasta. Aihealueena taiteen kaupallisuus on mielenkiintoinen, minulle vieras ja hiukan vastenmielinenkin. Vastenmielisyyteen liittyy toki se puoli, etten ole koskaan kokenut kykeneväni markkinoivaan ajatteluun. En, vaikka olen artesaanina markkinointikurssini käynyt ja kuvitteellisen yrityksenkin kerran perustanut. Koulutuksesta huolimatta en oppinut tätä ajattelun tapaa, enkä ole niin ikään sisäistänyt sitä käsitteistöä, jonka keskustelu vaatii. Sanoja löytyy, mutta en osaa käyttää niitä oikein, en tässä keskustelussa. Tämä yhteisen kielen keskusteluun mukaan tuominen oli yksi perusteista, joita tapahtuman tuottaja esitti. Tuottajien ja markkinoijien tehtävä on siis toimia siltana taiteen tekijän ja yleisön (lue: potentiaalisen ostajan) välillä. Perustelu oli ymmärrettävä, hyvä, mutta en siltikään ole vielä vakuuttunut ajatuksesta ja se johtunee pääasiassa seuraavasta:

Sivupolut, joille ajatuksissani harhauduin, liittyivät taiteen yleisiin ja yksityisiin merkityksiin. Muutamassa lyhyessä kommentissa kävi ilmi (lähinnä taiteilijoiden itsejensä toimesta) taiteen merkitys yhteiskunnallisena toimijana, opetuksena ja elämyksenä. Mielenkiintoisin puhe käsitteli taiteen tiloja, mielentilaa ja olemisen tilaa. Taidetta mielentilana ei kai voi erottaa olemisen tilasta. Taide mielentilana on minulle fyysisesti koettu flow. Sellainen tekemisen pakko, pysäyttämätön ja itsestään inspiraatiota tuottava. Se ei ole aina läsnäoleva, sitä ei pysty maanittelemaan, mutta ei myöskään pysäyttämään. Ei sisältä käsin. Minun inspiraationi tulee ulkopuolelta, olemisen tilasta: paikoista ja paikan kokemisesta, ihmisistä, metsästä. Puheenvuorosta kävi ilmi näiden kahden tilan yhdistyminen eri tavoin näkemisestä. Yliopiston parkour-kurssin kasvattina tuottaja mainitsi yhtenä esimerkkinä parkourin. Onhan parkour luova ja erilainen tapa nähdä ympäröivä kaupunki. Parkourissa on oma erityinen tapansa tarttua siihen, kaupunkiin. Hän mainitsi, muitakin esimerkkejä käyttäen, kuinka toisin näkeviä on yhä vain enemmän. Se, mikä keskustelusta jäi, oli huomio siitä, miten eri tavoin näkevät erottuvat. Tai erottuvatko? Onko erottumiseen tarvetta? Todellisuuden “normaali” kokeminen on kai aina muutoksessa. Jäin itse miettimään, mieleltään horjuneiden läheisenä, normaaliutta ylipäänsä. Olen viime aikoina, lisäksi, että olen itse tietoisesti pyrkinyt toteuttamaan epänormaaleja käytäntöjä, alkanut huomioida niitä myös ympäriltäni. Pieniä asioita, joita ihmiset tekevät ja sanovat. Olen siinä samalla yrittänyt kasata normaaliuden (ihmis)kuvaa  siinä onnistumatta. Kaikki on alkanut näyttää oudolta. (footnote 1)

- – - Hyvin katkaistu ajatuksenvirta. Minulla oli viimeiseen liittyen joku pointtikin, mutta teksti jäi sunnuntaina kesken. Enkä minä sitä pointtia enää muista. Siispä palaan takaisin tuohon taiteen kaupallisuuden ajatukseen.

On sinänsä siis perusteltavaa, että taidetta kaupataan. Taiteella on niin yhteiskunnallisia (itseäni kaikkein lähimpänä kulttuuriin kasvattaminen ja yksilöllisyyden esiintuominen opetuksessa) kuin yksityisiäkin merkityksiä (vaikkapa taide terapiamuotona tuottaa näitä). Kuten lauantain puheenvuoroista kävi ilmi ja kuten asianlaita on, on taide(teos) tekijänsä työn tulos, siis se väline, jonka välityksellä (ammatti)taiteilija itsensä elättää. Taide(teos) tavallaan siis sitoo tekijänsä yhteiskuntaan ja kansantalouteen. Tässä kohtaa vasten tulee henkilökohtainen ongelma: taide operoi omalla erityisellä, hyvin henkilökohtaisella alueellaan. Se on abstrakti käsite siinä missä ovat esimerkiksi ystävyys ja henkinen hyvinvointi. Olen aina pitänyt kummallisena, että esimerkiksi lemmikkejä ostetaan ja myydään. Se on kuin kävisi kauppaa ystävyydellä. Mutta niin kuin sanoin: ongelma on henkilökohtainen. Kirjoitan runoja, joita en toivo kenenkään lukevan, soitan pianoa silloin kun kukaan ei kuule.

Lopulta olen sitä mieltä, että taide tulee tuoda esiin (jätä toki huomiotta edellisen kappaleen viimeiset sanat), tarvitaessa markkinoidakin.  Kyse on vain siitä, mitä eli millaista taidetta myydään, missä ja millä tapaa. Kohtuus kaikessa, sanotaan.

(footnote 1) Olen alkanut elää graduani.

Zen ja harha-askeleet a.k.a. parkourin lumo

Muutama viikko sitten treeneissä toinen parkour-ohjaajistani totesi, että on aina tiedettävä, missä jalkaterät sijaitsevat. On tiedettävä, mihin suuntaan ne ovat menossa ja mihin ne ovat asettumassa. En ollut ennen tullut ajatelleeksi asiaa, mutta olen kyllä samaa mieltä. Jalat vievät minua eteenpäin ja samalla ne antavat sen kaikkein konkreettisimman tuen, kosketuksen maan pintaan. Parkouratessa (kuten tanssissakin) pienikin huti askelissa saattaa aiheuttaa täyden muutoksen aiotussa liikkeessä tai sen suunnassa. Lipsahdukset ja harha-askeleet voivat puolestaan aiheuttaa vaarallisia tilanteita, sekä fyysisesti että psyykkisesti (omalla kohdallani pahin tähänastinen trauma on henkistä laatua: hypätessäni muurille hyppäsin liian reunalle niin, että molemmat nilkkani vääntyivät. Oikeastaan kyse ei ollut muusta kuin siitä, etten tiennyt nilkkojeni käyttäytyvän niin. Nilkkani ovat niin liikkuvat ja taipuisat, että säikähdin pikemmin vain sitä ylitaipumista — sillä kipua ei tuntunut lainkaan.).

Toinen tärkeä liikkumista ohjaava toiminto on katse. Esimerkiksi nopeita pyörähdyksiä ja käännöksiä tehdessä on olennaisen tärkeää osata pysäyttää liike ensin katseella ja vasta sitten keholla. Keho seuraa aina katseen linjoja, vaikkei fyysisestä siirtymästä olisikaan kyse (vaikkapa tasapainojuttuja paikallaan tehdessä katse on se, joka tasapainon hallintaa avittaa).  Katse auttaa keskittymään ja hallitsemaan omaa liikettä. Katse on aina ensimmäinen tarttumapinta, kaiteessa kiinni jo ennen kuin kädet sinne ennättävät ja heti sitten näkemässä astinkohdan jalkaterille.

Myöhemmin puhuin tämän ohjaajan kanssa parkourista ja siitä, millaiseksi minä koen parkourin. Totesin parkourin sopivan mielenlaatuuni. Jäin sittemmin miettimään, mitä ihmettä minä tällä lauseella oikein tarkoitinkaan (ensinnäkin: kuka käyttää sellaisia käsitteitä kuin mielenlaatu? Taidan elää 1800-luvulla.). Onko kyse totaalisesta itsesuojeluvaiston puutteesta, hullun rohkeudesta heittäytyä vasten ties mitä pintoja vai masokismista kiipeillessä sormet verillä pitkin satoja vuosia vanhaa kivimuuria?

Lopulta kyse on vain itsen voittamisesta. Siihen sisältyvät myös edellä mainitut määritteet. Parkour ja sitä tukevat harjoitteet vahvistavat samalla keskittymiskykyä. Minulle itseni kanssa kilpaileminen tarkoittaa oman liikkumisen hallintaa ja siihen pääsen nimenomaisesti keskittymällä itse liikkeeseen ja sen hallitusti toteuttamiseen, mutta myös toistamalla, tuottamalla rutiineja (toistoista ja rutiineistahan se hallittu liike syntyy). Kyse on oman zenin etsimisestä ja löytämisestä, itsen kehittämisestä ja sen myötä kasvavasta energiasta.

Näihin ajatuksiin minun tekisi mieleni vielä peilata ensi keskiviikon Vakava-kokeen (Kasvatusalan valintayhteistyöhankkeen) aineistoa, artikkelikokoelmaa, jonka kanssa olen viime aikoina päiväni ja yöni viettänyt. En tiedä olenko lukenut  aineiston niin kuin kuuluisi, niin että pärjään monivalintakokeen edessä, mutta olen lukenut sen niin, että tiedän mistä siinä on kyse ja niin, että minulla on siitä paljon mielipiteitä. Jääköön tämä analyysi kuitenkin parin päivän päähän. Palaan asiaan kokeen jälkeen. Sen sijaan lopetan tämän yhden lempparirunoilijani tekstiin. Siinä puhutaan jaloista ja ajatuksista:

“[...] Jalatkin toimii omaehtoisesti ja kädet / joskus kun on innostunut tai peloissaan. / Ajatus toimii mutta ajatukset ei hoksaa seurata käsiä. / Jalat törmää ovenpieliin ja pylväisiin. / Päässä on ajatus että pitäisi mennä kokoukseen. / Mutta jalat: ne ei välitä pään ajatuksista. / Kädet on epäasialliset ja huonostikäyttäytyvät. / Tapahtuu vaikka mitä kummaa. / Mutta jalat aina lopulta menee kotiin.”

Arja Tianen. Viides kappale runosta “Anna mä nyt kerrankin selitän”. Teoksesta Palava susi (1977).

Eikä siinä mitään, jos eläisikin vain omissa kuvitelmissaan. Ongelma on siinä, että aina joskus ne mielensisäiset tarinarakennelmat ja todellisuus kohtaavat. Olen liian levoton nukkuakseni.

Venäläinen puomi

Minä ajattelin keskittyä tänään käsilläseisontaan…

Kunst-Stoff

Myös opiskelijan kevät alkaa olla siinä vaiheessa, että on aika suorittaa katselmus kuluneen vuoden työsarkaan. Kuvataidekasvatuksen osalta mahdollisuus tähän avautuu myös suurelle yleisölle. Kuviksen kevätnäyttelyn avajaiset pidetään Educariumilla keskiviikkona 29.4. klo 18. Näyttely on avoinna Educariumin aukioloaikoina keskiviikkoon 13.4. saakka.Tervetuloa!

Kunst-Stoff Facebookissa.

Steppaavaa reflektiota

Pääasiallisesti tämäniltainen tanssitunti oli osaltani tanssiva katastrofi. Aivokapasiteettini oli pitkän päivän päätteeksi ääriään myöten täynnä (kävin tänään mm. Helsingissä saamassa Kalevalaähkyn. No ei, Kalevala vielä meni, ähky tuli Ateneumin neljännen kerroksen taiteilijaomakuva-näyttelystä). Lisäinformaation aivoihini tunkeminen oli kuin olisi heittänyt vettä hanhen selkään, jos sallitte vanhahtavan vertauksen. Jos jotain mieleen jäikin, askeliinkin asti, valui alkupään koreografian palaset pois muistista samaa rataa. Silti, kesken tätä ajatusteni sekavaa kuviota, pienen hetken viivähti mielessäni ajatus siitä, kuinka tämä tanssi sopii minulle.

Olen stepannut nyt juurikin vuoden. Kaikki sai alkunsa vuosi sitten tammikuussa, kun näin Kipunan Aarnivalkeat -esityksen Sigyn-salissa. Jotakuinkin maaliskuun hujakoilla kävin neiti M:n kanssa Flying stepsin järjestämän stepin alkeiskurssin.  Kengät olin tilannut jo ennen kurssin alkua Englannista, mutta ne olivatkin surkean epäsopivat: jo valmiiksi hiukan liian isot (steppikenkien kanssa pitäisi toteuttaa melkein samaa menetelmää kuin irkkutossujen: hankkia hiukan liian pienet, sillä nämä nykyisetkin kenkäni ovat jo hintsun venähtäneet — tai sitten jalkani jatkavat kutistumistaan…) ja sellaiset cuban heel -malliset, joilla kantojen toisiinsa klikkaaminen on hyvinkin haasteellista (sivuhuomio: minulle tulee joka kerta kantaklikeistä mieleen Dorothy ja ihmemaa Oz…). Ennen silloin tulevan tanssikouluni Tanssitiimin kesäkuun lyhytkurssia kävin hakemassa Helsingistä itselleni hyvät kengät. Ja sitten se oli menoa.

Olen treenannut tämän vuoden steppiä kenties enemmän kuin mitään muuta tanssia elämäni aikana yhteensä (no niin, ehkä kesän ja syksyn irkkutreenimarathon johtaa vielä toistaiseksi). Kesän vietin opetellen steppitermien nimiä (tämä on helpottanut oppimistani suunnattomasti), katsellen sekä vanhoja musikaaleja, että Youtuben steppiantia ja tanssien Step-Itin steppareiden kanssa puistossa (puistosteppi on yksi parhaista kokemuksistani. Harva asia on upeampaa, kuin päästä tanssimaan ulos aurinkoon!) Kuluneen lukuvuoden olen tanssinut pari kertaa viikossa tanssikoulun tunneilla ja lisäksi päivittäin kotona ja/tai Henrikin salissa.

Oh. Minä taisin jo tämän kirjoituksen alusta alkaen hieman harhautua. Minun piti lähinnä avata sitä ajatusta, miksi koen tämän tanssin sopivan itselleni, mutta tästä tulikin sitten tanssinharrastajan retrospektiivinen katselmus. No, tämä muistelu osoitti toki sen, mikä minulle on jäänyt kaikkein päällimmäisenä mieleen tästä vuodesta: tanssiminen ei ole koskaan ollut näin kivaa! On kyse sitten kyvystäni osata nauraa itselleni, edelleen uutuuden viehätyksestä, musiikista, mukavista tanssitovereista ja opettajasta, tai sitten muista syistä, on tästä tanssista tullut minulle hengähdystauko elämästä. Vaikka aikatauluni natisevat liitoksissaan, tanssille löytyy jostain syystä aina aikaa.

Vaikka olen taas viime ajat mennyt eteenpäin täydellä höögalla, nyt taidan kuitenkin heittää supermiehen viitan hetkeksi nurkkaan ja myöntää itselleni sen, että jalkani tarvitsevat ainakin muutaman päivän totaalilevon. Tämän viikon tanssitreenit yhdessä parkourin kanssa (haa, enpä ole muuten tästä teille vielä kertonutkaan. Mutta jääköön toiseen kertaan) ovat aiheuttaneet sen, että kaikki pohkeeni, joita tuntuu tällä hetkellä olevan yllättävän monta, ovat täydellisen jumiutuneet. Nyt tiedän, mitä tarkoittaa sanonta puujaloista. Koittakaapas muuten tanssia sellaisilla!

Ai niin. Aiemmin mainitusta, minulle vielä toistaiseksi sekavista kuvioista tulee muutaman viikon kuluttua esitetty tanssi. Tanssikoulun kevätnäytös pidetään Åbo Svenska Teaterisssa tiistaina 12.5. klo 17.30 ja 20.00.  Tulkaa katsomaan, oi ystävät rakkaat! Lippuja voi varata vaikkapa minun kauttani.

Miksi kaikki tapahtuu aina samaan aikaan? Pitääkö tässä alkaa pitkää tikkua vetämään vai kolikolla koettamaan. Voi, arpaonnea elämälle!