Joskus tahtoo heikoille jäille ihan itsepäisyyttään

En päivällä sua nää, sä kaipaat hämärää.
Vain silloin oot todellinen.
Nään aamun saapuvan,
niin paljon puuttuvan mä tiedän mun päivästäin

Mut saavu taas kun ilta on, aikaan karjankellojen.
Silloin avaan ikkunan.
Viivyt yön ain vierelläin, olet pois niin yllättäin.
Minä suljen ikkunan ja jälleen odotan.
Kun ilta tummenee,
puut varjoiks vaikenee ja kuiskii kesäinen yö.
Niin rakkaus syvenee, pian tuskaks tummenee,
jos kauan sua odottaa saan.

Olet tuoksut toukokuun, kesäniityt heinäkuun,
olet elokuinen yö.
Sinä ainut uneni mun, sinuun jälleen taas vaivun,
enkä herää ennen kuin sä lupaat, luoksein jäät.

Aloitan tämän päivän kirjoituksen Kaseva-lainauksella. Tämä siksi, koska kyseinen biisi on soinut koko päivän päässäni ja aiheuttanut kaiheaa melankoliaa – tai toisin päin. Miten vain, päiväni on ollut tosi kiva. Olen vain kuljeskellut aurinkoisilla kaduilla, törmäillyt ihmisiin. Olen käynyt kahdessa galleriassa ja kolmessa lankakaupassa (kohta alan kutomaan villasukkia). Kävin kirjastossa lukemassa lehden ja kirpparilla löytämässä talvitakin. Mutta ennen kaikkea olen kaihomiellä kulkenut hiljalleen jäätyvän joen varrella ja ihaillut aurinkoa. En lainkaan hämmästele muinaisia auringon palvonnan kultteja. Itsekin tekisi mieleni heittäytyä valon vietäväksi.

Kaihoilusta intoutuneena lähetin viestin vuosien takaiselle tosi tärkeälle ihmiselle, joka jostain syystä vain on unohtunut pitkäksi aikaa. Tämä ihminen tuli mieleeni pari viikkoa sitten, jostain. Sittemmin A sanoi tässä minussa hetken vierailleen ihmisen muistuttaneen kovasti tätä vuosien takaista. Siitä se kai mieleeni muistui.

Muutoksen tuulet ovat puhallelleet puhurina viime päivinä. Asiat alkavat konkretisoitua. Yliopistoelämän taaksejättäminen tuntuu hurjalta ajatukselta, mutta sydämen ääntä on seurattava (kiitos T:lle, joka näillä sanoillaan minua rohkaisi). Tulen kyllä näkymään vielä tämän kevään yliopistolla, ihan siitä syystä, että jo syksyllä ilmoittauduin läsnäolevaksi koko vuodeksi. Ja pitää kai opintorahan eteen jotakin tehdä, sillä uudet suunnitelmani eivät ole sen tuottoisampia, kuin kirjallisuuden opinnot. Mutta mitäpä siitä? Kunhan seinät on ja leipää ja työ, josta pitää. Niin sitä parhaiten elää.

Pst. Sain tänään postitse maailman parhaimman onnittelukortin. Metsä oli kuiskinut ja pikkutuopit laulaneet minun ehkä valmistuneen kandiksi vuoden vaihteessa (paperit taitavat olla vielä postimiehen jemmassa). Kiitos ihan tosi paljon, A. Kortti aiheutti hykertelyä ja hihitystä!