…ja yhtäkkiä on loman viimeinen päivä. Kuluneet kaksi viikkoa olen viettänyt niin kuin kunnon lomalaisen kuuluukin. Olen tehnyt kotiasioita, katsellut päiväkaupalla leffoja, syönyt hyvin, nukkunut hyvin, taiteillut, seissyt käsillä, kuljeskellut, ollut vain. Siksipä oloni ja mieleni ovat luultavasti näin tyyniä ja rauhaisia. Kuin tuo jäätynyt joki. Kai olen nyt valmis viimeiseen kevääseen yliopistolla. Kai viimeiseen?
Eilen kävin kuuntelemassa Kaj Chydeniusta ja kahta laulajatyttöä ylioppilasteatterilla. Näin konsertista ilmoituksen perjantain lehdessä, mutta lipputietoja en löytänyt mistään. Teatterilla sain kuulla konsertin tulleen loppuunmyydyksi jo joskus marraskuussa. Mutta mukavan ja joustavan teatteriväen ansioista kaikki parisenkymmentä viimehetken halukasta pääsivät sisälle, niin minäkin.
Konsertti oli kauneinta, mitä olen aikoihin kuullut. Se jakautui kahteen osaan – yhteen kummallekin laulajalle, jotka olivat Maria Pere ja Ulla Varis. Peren osuus kertoi tyttölapsen elämästä, keveistä kesähetkistä, onnesta, helppoudesta. Runot olivat osaksi tuttuja ja vanhoja, mm. Viitaa, Tiihosta ja Helakisaa. Kolme viimeistä olivat uusia ja ennalta tuntemattomia. Näiden kirjoittajina olivat kymmenvuotiaat sanataideryhmäläiset runoillaan Ankan matka Tukholmaan, Elämä ja Auton rämä. Ulla Variksen osa kertoi puolestaan nuoren, kasvavan tytön elämästä: ihastumisista, rakastumisista, pettymyksistä, mustasukkaisuudesta tutuilla teksteillä, kuten Irina Sissosen Minä pyy pesätön lintu, Marja-Leena Mikkolan Laulu rakastamisen vaikeudesta, Aila Meriluodon Kakskymmentä suvea ja lopulta kasvamisesta äidiksi laulaen omalle lapselleen jo Perenkin esittämänä kuullun Helakisan Tatavuun. Encorena Varis esitti Marja-Leena Mikkolan Jäähyväiset ja Pere edelleen Mikkolan tekstin Tyttö ja tanssiva karhu. Jälkimmäistä kappaletta en ollut kuullut esitettynä sitten kymmenen vuoden takaisten bileiden, joissa ihanat laulajatytöt lohduttivat portailla istuvaa, juuri sydämensä särkenyttä.
Eilinen yleisö oli täysin rinnoin mukana ja uskalsi reagoida niin riemuun, kuin suruunkin. Sivusilmällä katselin rouvien pyyhkivän silmäkulmiaan ja taas hetken päästä nauravan ääneen. Myös Chydenius tuntui nauttivan tunnelmasta. Heti alkuun hän totesi olevansa tuona iltana uransa huipulla, kun konsertti 16 lisätuolin ja 15 myöhästymisminuutin jälkeen saattoi vihdoin alkaa.
Tänään olen viettänyt kuin viimeistä päivää tätä löysäläisen elämää. Kävin kävelemässä joenvartta, kuuntelemassa paukkuvaa jokea. Neiti V:n kanssa kävimme parissa galleriassa ja loppupäivän olenkin kutonut ja haaveillut kimppakämppäasumisesta, jollaista minulle aamukahvin aikaan ehdotettiin. Että jos tiedät jonkun kivan vapaan/vapautuvan talon, ans pistää vinkaten!
