Aloitan kurjuudesta. Olen joutunut viime päivinä kamalan itsekriittisyyden kouriin. Kirjoitin kolmannen teatterikritiikkini TEHDAS teatterin näytelmästä Perintö ja postitin tekstini Tylkkärin päätoimittajalle maanantaina. Eilen tiistaina kävin pääkirjaston lukusalissa lukeamassa Turunsanomien arvostelun samaisesta näytelmästä. Minun ja Turkkarin toimittajan ajatukset menivät niin ristiin kuin voi vain mennä! Turkkarin toimittaja lyttäsi näytelmässä kaiken, mitä minä kehuin. Lisäksi olin taas kiinnittänyt huomiota ihan eri asioihin, kuin tämä tyyppi. Ja tämän vuoksi olen nyt paininut riittämättömyyden tunteissa. Minulla on vähän sellainen olo, ettei minulla ole pätevyyttä (valtaa?) sanoa teatterista mitään. Toisaalta yritän puolustella itselleni sitä, että minä saan olla näytelmästä mitä mieltä tahansa ja saan kiinnittää huomiota juuri niihin asioihin, joihin kiinnitän. Mutta jääkö minulta sitten olennainen huomaamatta? Niin kuin Perinnön kohdalla: Minä näin näytelmässä pohdintaa naiseudesta ja naisen suhteesta ja rakkaudesta (ja toisaalta rakkauden puutteesta) muita kohtaan, kun Turkkarin toimittaja näki näytelmän väkivallasta. Okei, pointti, jonka olisin voinut mainita, mutta minun mielestäni tärkeämmäksi teemaksi nousi nimenomaan rakkaus eri muodoissa (kai rakkauden puutekin on jonkinlainen rakkauden muoto – niin kuin parodia kirjallisuudessa edellyttää aina kriitiikinomaisuudessaankin kohteen arvostamista? Apua, nyt juuri en lähde tämän pidemmälle tätä pohtimaan). Ei tästä tämän enempää. Piti saada vain hiukan purkautua.
Teatterimaailman ihanuus kattaa kuitenkin suuremman alan, kuin kurjuus (joka liittyy lähinnä omaan tekstintuottamisen problematiikkaan, kuten todettua). Olen tämän lavastusprojektin tiimoilta tavannut aivan upeita ihmisiä! Teatteriväki itsessään on mukavaa, mutta ehdottomasti parhaat tyypit olen tavannut rekvisiittahankintoja tehdessäni! On ollut mukava huomata, että kun esittelee itsensä teatterin parissa puuhaavaksi, ihmisten reaktiot muuttuvat heti välittömästi positiivislatautuneiksi! Silmät kirkastuvat, suu taipuu hymyyn ja yhteistyö on mutkatonta! Arvelin henkilökohtaisen lavastajakatastrofini aiheutuvan megafonin hankintaan liittyen, niin kuin aluksi näytti käyvänkin, mutta muutamien hyvien vinkkien takaa löysin Varsinaissuomen Vasemmistonuoret, jotka mielellään antoivat megafoninsa mukaan kulttuuriin. Ja lihakaupan setä, kun kävin ostamassa puolimetrisen reisiluun, toivoi kaupan omistajalle vapaalippua näytelmään. Mutta ehdoton suosikki on tähän mennessä ollut Itäharjun Prisman maalauspuolen vastaava, jonka kanssa rupattelin puolisen tuntia Turun teatterielämästä 70-luvulta lähtien. Sain kuulla jännittäviä tarinoita kaupunginteatterin lavasteiden takaa ja lavastamosta myös. Ja siinä sivussa opin hurjan paljon lisää erilaisista maaleista ja maalityypeistä. Mitäpä siis kertookaan ihmisten tämän laajuinen kiinnostus teatteria kohtaan? Sain vastauksen eiliseen Teatteri-kurssilla esittämääni kysymykseen teatterin tulevaisuudesta (joskus on kiva hämmentää opettajia pyytämällä heitä ennustamaan): teatteri kiinnostaa yhä edelleen! Pro teatteri!
maaliskuu 20, 2008 kello 10:12 am |
Sinä et Sanna tykkää koskaan mistään samasta, mistä me kyynikot. Mikä ei tarkoita, että vertaisin itseäni TS:n teatterikriitikkoon.
Tai sanotaan paremmin: me kyynikot emme tykkää koskaan mistään samasta kuin sinä.
Mikä tarkoittaa vain, että sinä olet iloinen ihminen!
Vakavissaan: minua vituttaa, Vituttaa suorastaan, taidekritiikki kaikkineen. Mitä perkeleen taidetta ja taiteen omaksumista on se, jossa kaikesta muusta paitsi kiistattomasta mestariteoksesta lähdetään hakemaan VIRHEITÄ? Arvotetaan isolla A:lla. Viimeksi teit paremmin! Millään muotoa en väitä itse kykeneväni pelkkää positiivista korostamaan, mutta en myöskään kirjoita johtaviin päivälehtiin. Onko se tölviminen lähtökohtaisesti narsistisen elementin aikaansaamaa? Mikä arvo on sillä työllä ja vaivalla, jonka tekijä näkee? Ja jos joku tykkää, eikö se silloin oo ihan sama?
Tämä kaikki on itsereflektiivistä, muistan vain sen eräänkin käymämme keskustelun jostain tiesmistä TYTin jutusta, jossa minä haukun ja huudan ja sinä sanot hyvä oli, hyvä oli.
Joskus itse on raivostuttava olento.
maaliskuu 20, 2008 kello 10:32 ip |
Minusta tuntuu, että kriitikkojen parjaus kuuluu suomalaisten yleisimpiin kansanhuveihin.
Ei kateeksi käy teatterikriitikkoa, joka ehkä törmäilee juttujensa hahmoihin kaupungissa harva se päivä. Itse en välttämättä edes uskaltaisi lähteä haukkumaan. Siinähän tulisi paniikki kun teatteriväki kävelee teatterisillalla vastaan jurrissa neljältä aamuyöllä.
Aikanaan kirjoittelin itse elokuva-arvosteluja pienilevikkiseen ilmaisjakelulehteen, onnistuin suututtamaan paitsi lukijoita myös finnkinon teatteripäällikön, kun kuulemma olin liian kriittinen.
Vanhemmalla iällä olen kirjoittanut kirjaesittelyjä, mutta vain sellaisista joista tiedän pitäväni, jotka varmasti kiinnostavat.
Ahdistaisi, jos tietäisi, että kaikesta mitä näkee/lukee pitäisi olla mielipide.
Sillä siitäkin moititaan, jos ei kriitikko ole tarpeeksi selvä kritiikissään, että tykkäsikö nyt kunnolla vai ei (tämän seurauksena onkin siirrytty kaikista vastenmielisimpään pakkoon eli piste- tai tähtisysteemiin, ikään kuin taideteoksesta voisi antaa kouluarvosanoja).
Toisaalta sellaisiakin kriitikkoja kriitikoidaan, jotka ovat yhtä positiivista hymynaamaa ja neljää tähteä jokaisen kotimaisen kohdalla (esim. Hesarin entinen leffakriitikko Helena Ylänen).
Sikäli haluan siis sympatiseerata hieman tuota kriitikon paskiaistakin.
Ei sillä, että olisin juttua lukenut :)
Niin joo, Sanna, en siis usko että tuossa sinun kritiikissäsi olisi sen vuoksi jotain vikaa, että “kokeneempi” kriitikko tms. on ihan eri mieltä.
maaliskuu 23, 2008 kello 6:42 ip |
Eikö analyysi ja arvostelu ole olennaisesti todistus (muille) ettei ‘minä’ ole kitschihminen? Ehkä olisi parasta luopua kokonaan mestariteoksista ja vain harrastaa hartaasti? Näin vastalauseena Otto Vanille.
maaliskuu 26, 2008 kello 8:16 am |
Niin no. Kritiikki pitäisi osata ottaa kehittävänä. Se tässä kritikoinnissa tosiaan on ongelmana, että herkkänahkaiset ottavat sanat niin henkilökohtaisesti. Eikös kyse pitäisi kuitenkin olla kehittämismahdollisuuksista ja sellaisten huomaamisesta? Tekijä tulee kuitenkin sokeaksi omille tekemisilleen, ja arvatenkin näyttelijän (en nyt puutu ohjaajan,puvustajan, lavastajan taikka valoääni-ihmisen työhön), joka ei itse edes pysty näkemään omaan työtään, on tuplasti sokea. Sillä periaatteella minä yritän kritiikkini kirjoittaa: en tölviäkseni taikka tahallani virheitä etsiekseni, vaan toimiakseni silminä työntekijän työlle.
Ja tuo selvyys kritiikissä. SE on ongelma, jos joku. Usein näytelmät vaan tuppaavat olemaan niin hämmentäviä, etten minä pysty muodostamaan joo/ei-mielipidettä. Enkä todellakaan usko, että se on edes tarpeellista. Eikö taide ole hämmentävyydessään kaikkein parhaimmillaan! Ja tässäkin tulee taas aikakysymys vastaan. Välittömästi näytelmän nähtyäni SAATAN olla siitä jotain mieltä (johtuu elämyksestä ja sen aiheuttamasta tunnekuohusta!). Mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä enemmän pohdin, sitä todennäköisemmin mielipiteeni elää ja muuttuu. Näiden kritiikkien kirjoittamisessa ei kuitenkaan ole päivien tuumailuaikaa ennen dead linea. Toisaalta olisi hyvä, jos kritiikin voisi kirjoittaa välittömästi esityksen jälkeen, jolloin teksti tulisi tunteella, suoraan sydämestä, toisaalta taas analyyttinen pohdiskelu toisi uusia näkökulmia. En mää tiiä!
huhtikuu 1, 2008 kello 9:46 am |
Heips!
Lyhyesti: Jokainen näkee teatteriesityksen eri tavoin. Näkemykseen ja näkökulman valintaan vaikuttaa ihan kaikki. Oma elämän historia, kokemukset, mielipiteet, kaikki!
Jos olisin lukijana tässä tilanteessa, minusta olisi vaan mielenkiintoista saada tarkastella esitystä useammasta kulmasta. Sehän on vaan rikastuttavaa.
Mikään taiteen kritiikki ei ole koskaan tosi! Totuutta ei taiteessa ole. Teatterissa ainoa mitä voidaan sanoa olevan edes lähellä totuutta, on ohjaajan päänsisäiset ajatukset esityksestään. Tiedämme kuitenkin, ettei kenenkään pään sisälle voi päästä, joten tälläkään totuudella ei katsojan silmissä ole mitään arvoa.
Jokainen kokee ja jokaisen kokemus on yhtä arvokas. En ole yhdestäkään taulustakaan ikinä kuullut kenenkään olevan tismalleen kaikkine osineen ja vivahteineen täysin samaa mieltä. En usko yleiseen mielipiteeseen. Mikään ei ole mustavalkoista.
=)
Misää muuten sun juttu julkaistiin?
huhtikuu 1, 2008 kello 9:02 ip |
Kiitti Tessa! Tämä rohkaisi minua. Tuo yksilön oman näkökulman sallittavuus on tosiaan ollut se mun kompastuskiveni näitä kritiikkejä kirjoittaessani. Vaikka minulla on esityksen jälkeen ollut tosi voimakas fiilis, olen usein myöhemmin alkanut empimään omaa oikeutustani elää noita fiiliksiä ja erityisesti kirjoittaa niistä (kuten aiemmin jo pohdin), kun aina ja kaikkialla suitsutetaan objektiivisuuden puolesta. Kokemus on kuitenkin se, mitä ajan takaa (kaikessa toiminnassani), eikä kokemus voi olla koskaan objektiivinen. Siis totta tosiaan: teatterielämys on aina yksillöllinen!
Mä olen kirjoittanut nyt muutaman kritiikin Tylkkäriin. Saa nähdä jatkosta. Ainaskin mun on päästävä tästä überitsekritiikistä yli…
huhtikuu 2, 2008 kello 4:56 ip |
Tohon vois vielä tosi rohkasevasti sanoa, etten usko että itsekritiikistä pääsee ikinä eroon. MUTTA, sen kanssa opii elämään. Kaikkeen kyllästyy onneksi jossain vaiheessa. Myös itsensä nälvimiseen =) Kannattaa suunnata oma nälvimisenergia mielummin muiden nälvimiseen. Silloin säästyy ite pahimmalta kivulta. =)
Jaksamista treenien keskellä! Pidän teidän jengille peukkuja. Ja perjantaina juhlitaan sitten opintotuet pois. Onko muuten tällä kertaa jotain pukuteemaa? Pitääkö pukeutua esim. vihreäksi puutaloksi? =)
huhtikuu 3, 2008 kello 8:23 am |
Haha, hiton hyvä kriitikkovinkki! Nälvimisenergia! Tätä pitää kehittää!
Kiitos (kahden treenit takana ja meitsin pohkeet ovat jo pakkaamassa matkalaukkujaan).
Ja tosiaan: juhlitaan lauantaina :) Mietin tuota pukeutumista ja innostuin puutaloteemasta. Tää vanha koti kun on vetoinen ja vilpoinen uuteen verrattuna (oon muutaman kerran siellä hengannut ja aivan läkähdyksissäni, vaiks oon pistänyt kaikki patterit pois päältä), niin ehkäpä voitais pukeutua oikein perinteiseen puutalohenkeen, Joel Lehtosen Putkinotkon malliin. Ryysyt ylle, paperossit taskuun ja pontikkapannu tulille!