Skandinavian Music Group sattuu laulamaan tyhjentyvässä huoneessani. Kysyy, Vieläkö soitan banjoa? Kepeän surullinen tunnelma, juuri sellainen tunnelma. Minulta kysyttiin eilen, tuntuuko haikealta lähteä tästä kodista. Ei, silloin ei tuntunut lainkaan haikealta. Kuinka olisi voinutkaan tuntua, kun koti oli täynnä ystäviä, naurua, yhdessäoloa. Eikä oloni ole vieläkään haikea. Tänä aamuna olen tosin ensimmäistä kertaa toivonut olevani jo uudessa kodissani. Tämä kahden viikon retkeily alkaa jo uuvuttamaan. Siltä tämä muutto ennen kaikkea tuntuu. Uuvuttavalta. On raskasta elää välitilassa. (Kevätkin on vähän kuin muutto: luonnon käydessä läpi muodonmuutoksen, siihen totuttelu vaatii ainakin minulta voimakasta elämistä, muutokseen eläytymistä.) Koti on siellä, missä asiat ovat paikoillaan. Kotini kaaoksessakin vallitsee järjestys, sellainen hallittu järjestys. Muuttolaatikoissa ei vallitse minkäänlaista järjestystä, eikä varsinkaan logiikkaa pakkaamiseni jäljiltä. Astiat on pakattu samaan laatikkoon askartelutarvikkeiden kanssa ja kirjat löytyvät samasta laatikosta kenkien kanssa. En tiedä missä mikäkin on. En tiedä missä minä olen, enkä tiedä mitenpäin olen. Mutta sen tiedän, että se kuuluu tähän aikaan ja tähän prosessiin. Kohta kenkäni ovat eteisessä, kirjat hyllyssä, astiat kaapissansa ja minä istun lattialla ihmettelemässä korkealle ulottuvaa kattoa. Ihan kohta. Ja sitten onkin jo kesä. (Kuvia)
