Tilanteiden hallitsematonta törmäilyä ja toisaalta kohtaamattomuus

Tapasin tänään tuttavan parin vuoden takaa. Tapaaminen oli hyvin kiusallinen ja useaan otteeseen se oli mennä ohi, koskaan tapahtumatta. Kävelimme toistemme ohitse ja monta kertaa pysähdyimme ja uudelleen jatkoimme matkaa, ennen kuin lopulta hämillään seisahduimme puhumaan toisillemme. Tuttavani ei ollut tunnistaa minua, enkä minä häntä. (Ihmisiä, joita ei odota tapaavansa, ei meinaa tunnistaa ja toisaalta niitä, jotka toivoisi näkevänsä, näkee jatkuvasti ja kaikkialla.)

Tämä tuttavuus oli jo silloin alusta lähtien outo ja äärimmäisen väärillä raiteilla. Sellaiseksi se jäi myös mielikuviini. Sellaisen tuttavuuden kanssa ei ole mitään puhuttavaa. Vaihdoimme kuulumiset ja minä tahdoin vain hermostuneena pois tilanteesta. Siitä hämmentyneenä menetin toisen tilanteen, johon olin luvannut itselleni joutua ja jota varten olen viime aikoina kasvattanut Stoalaista tyyneyttä ja hetkeen tarttumisen voimaa. Niin tämä voima vain karisi yhden henkilön vaikutuksesta eikä tyyneydestä ole puhettakaan.

Minä elän omituista elämää, näin hän sanoi ja tänään hän oli siinä aivan oikeassa.

Nyt ajattelin syödä, napata tanssitossut käteen ja lähteä juoksemaan ennen seitsemältä alkavia figure-treenejä. Ulos, ilmaa! (Vielä tahdon todeta, kuinka tanssiharrastukseni on figuren myötä muuttanut luonnettaan. En sano, etteikö se edelleenkään olisi mukavaa ja parasta, mitä elämässäni juuri nyt on, mutta tanssiminen ei ole enää samanlaista kuin ennen: kevyttä leijumista, vatsanpohjassa kipristelevää hihitystä, luonnonvalkoista taftia. Nykyisin se on pikemmin tasaista hengitystä, puun vuosirenkaita ja määrätietoisia askeleita maan pinnalla.)