Kävin Jyväskylän Kesässä katsomassa tanssiteatteri Krampin uusimman esityksen Montparnasse 0522. Ensi-illasta on kulunut jo pari viikkoa ja vaikka kuinka kirjasin tuntemukseni ylös heti esityksen jälkeen, ei näistä raapustuksista oikein luontevaa analyysiä irti saa. Koetan kuitenkin kirjoittaa puhtaaksi nuo tuon hetken tunnelmat.
Esityksen nimi vaivasi minua kauan, ennen kuin viimein esityksen aikana oivalsin sen merkityksen tuijottaessani esityksen alussa Tanssisali Lutakkoon lavastetun kodin seinäkelloa. Montparnasse on fyysinen tutkielma öisistä tunneista hämärässä kaupungissa jossain tuolla, ajassa ilmestyvistä ja katoavista tunteista, sekä miehisestä hämmennyksestä.
Lasten saduissa pohditaan toisinaan sitä, mitä tapahtuu kun ihmiset menevät nukkumaan, eikä kukaan näe. Kuinka silloin tinasotilaat heräävät henkiin ja lumiukko lennättää yli talvisen maiseman. Montparnasse 0522 näyttää tämän ja avaa oven öiseen Montparnasseen. Kaupunki ei ole liikkumaton ja hiljainen. Se näyttäytyy katsojalle elävänä ja hengittävänä oliona. Sen liike tapahtuu niin ryhmien kuin yksilöiden liikkeenä. Kaupunki on tilana paljon monipuolisempi kuin miltä se alkuun vaikuttaa.
Mies herää aamuyöstä kuvitellen taikka uneksien nähneensä jotakin. Levoton mieli nostaa hänet jalkeille ja liikkeeseen kaupungin kaduille. Tilassa olo ja tilan haltuunotto, oman olemassaolon ymmärtäminen edellyttää vain luovuutta ja oman tilan sekä omien rajojen liikkuvuutta, flowta, harhailua ja irtiottoa. Irtiottoa on edesauttamassa tietenkin se sadun kaunis nainen ja kuutamon valossa soittava saksofonisti. Rohkeus astuu kuvioon epäröivän mielen väistyessä taka-alalle. Tiedämme miten lopulta käy.
Tanssiteatterissa fyysisen ilmaisun merkityksiä muodostavalle vastuulle jää paljon — paljon enemmän kuin puheteatterilta koskaan edellytetään. Tätähän minä olen pohtinut useaan otteeseen. Kyseinen esitys olisi jäänyt merkityksiltään kovin puutteelliseksi, ellen olisi lukenut jutun jujua vierustoverini käsiohjelmasta (oma jäi ottamatta, koska sisääntulo ja lipunnäyttötilanne oli kovin sekava. Luultavasti henkilökunta ei ollut tilan/tilanteen kanssa vielä sinut). Esityksen aikana koin useita ahaa-elämyksiä, mutta vain, koska olin selannut käsiohjelman ja koska osasin yhdistää kohtaukset tarinaan. Näin osoitettiin taas, kuinka käsiohjelma ynnä muu esityksen ulkopuolinen materiaali (kuten Keskisuomalaisen artikkeli Montparnassesta ensi-iltaa edeltävänä päivänä, jossa kerrottiin erään tanssijan loukanneen jalkansa niin, ettei hän pystynyt esiintymään, ja että ensi-illassa ja sitä seuraavissa esityksissä tämän tanssijan korvasi esityksen tuottaja) ovat tiukasti sidoksissa siihen, mitä esityksestä saadaan irti taikka ymmärretään.
Esityksenä Montparnasse panostaa ennen kaikkea liikkeen visuaalisuuteen. Hyvin vähäisesti kaupungiksi lavastettu tanssisali toimii vain tummana taustana ja kädensijana taitaville akrobaateille ja parkouraajille. Eräskin vaikuttavimmista “lavaste”-elementeistä, suihkulähde ja sen marmoripatsaat, toteutetaan esiintyjävoimin. Esiintyjät ovat hyvinkin eri taustaisia: parkouraajat tunnistaa kyvystä kiivetä seinille, afrotanssijan alkuvoimaisista liikkeistään. Usean eri (liike)muodon yhdistäminen olisi saattanut käydä sekavaksi, mutta juuri tilan monipuolinen käyttö mahdollistaa tämän. Tilaa ja tilanteita on katsottava eri näkökulmista, ennen kuin voi oivaltaa niiden luonteen. Näin tapahtuu esimerkiksi baarin pöydässä, jossa baarimikko nostaa shakinpelaajan tutkailemaan shakkilautaansa ylösalaisin. Nii-in. Se siirto oli kummallinen.
Esitys on kokonaisuudessaan näyttävä. Katsontakokemusta ei lainkaan haitannut salin pylväät, jotka toisinaan peittivät osan kohtauksesta taakseen. Kuten mainittua, tila käytetään hyödyksi lattiasta kattoon ja laaja-alaisen liikkuvuuden vuoksi kukin kohtaus liikuttaa katsetta samaan tahtiin, kuin tanssijoita lavalla, näköesteiden eteen ja taakse. Niinhän se on todellisessa kaupungissakin: vaikka olisi niin kuin minä, visualisti ja kaiken nähdä tahtova, ei mitenkään ole mahdollista olla aina ja kaikkialla näkemässä kaikkea. Voi nähdä vain osan ja muodostaa siitä mielikuvissaan kokonaisen.
Mutta: se mikä huomioni ja keskittymiseni kokonaisuudesta vei, olivat tutut tanssijat. Puheteatterissa tuttavat on vielä suhteellisen helppo kätkeä rooliensa alle, mutta tanssiteatterissa he ovat lähes itseinään lavalla. Niinpä hetki toisensa jälkeen jäin seuraamaan heitä ja näin vieläkin pienemmän osan siitä kokonaisuudesta, mikä olisi ollut nähtävissä ja koettavissa. Montparnasse 0522 pitänee käydä katsomassa uudelleen, kunhan syksyn esitykset pääsevät vauhtiin, istua ehkä katsomon toisessa laidassa ja nähdä taas jotain uutta.
